Mainettaan paremmat

Formula Ykkösten historiassa on joukko kuljettajia, joiden nimet ovat syöpyneet jokaisen lajia pidempään seuranneen mieliin unohtumattomasti. Senna, Prost, Clark, Schumacher - he ovat kaikki kuljettajia, jotka muistetaan uransa huippuvuosista, eikä vähiten siksi, että heidän ajouransa on loppunut huipulta. Schumacherin ja Prostin tapauksessa kyseessä oli oma päätös, Clarkin ja Sennan tapauksessa ura loppui traagisesti kuolemaan kilparadalla.

Nigel Mansell on kuljettaja, jota maailmanmestaruus onnistui välttelemään kausi toisensa jälkeen. Muutamia kertoja Mansell sortui omiin virheisiin, mutta useimmiten britin kohtaloksi koitui kalusto, joka kisasta ja kaudesta riippuen oli joko epäluotettavaa, hidasta tai jota huoltamaan palkattu henkilöstö tunaroi ratkaisevilla hetkillä. Taistelijan otteillaan ja värikkäillä lausunnoillaan, sekä aivan puhtaalla nopeudellaan, britti lunasti paikkansa lajia seuraavien mielissä ja sydämissä. Kun Mansell kaudella -92 sai käyttöönsä loistavan Williams-Renault FW-14B:n, koitti viimein britin hetki - Mansell oli pökerryttävän ylivoimainen, ja vei mestaruuden 9 voiton ja 14 paalupaikan turvin. Lajia tuntevien silmissä oikeus oli tapahtunut, kun välillä naurettavuuksiin asti epäonnea kokenut Nigel sai lopulta ansaitsemansa kruunun F1-uralleen.

Tietyllä tavalla ylivoimaisuus kuitenkin kääntyi Mansellia vastaan, sillä satunnaisen katsojan silmissä britti kruisaili helppoon mestaruuteen ylivoimaisella autolla. Ja totta olikin, ettei Mansell tällä kertaa joutunut taistelemaan samalla tavoin kuin aikaisempina vuosina, ja tämä eittämättä jättää aliarvostuksen varjon lahjakkaan taistelijan maineeseen. Lisää nopean viiksiniekan kilpeä himmensi fiaskoksi muodostunut paluuyritys McLarenilla. Hieman paremmalla onnella Mansell olisi lunastanut paikkansa oman aikansa legendojen, Sennan ja Prostin, rinnalle. Sinne hän lahjojensa perusteella eittämättä kuuluisi.

Toisenlainen esimerkki on kolminkertainen mestari Nelson Piquet. 80-luvun menestyneimpiin kuljettajiin kuuluvaa brassia harvoin näkee Kaikkien Aikojen Nopein-tyyppisissä äänestyksissä, vaikka saavutustensa puolesta häntä tuskin olisi varaa unohtaa. Piquet'n onnistui voittaa kaksi mestarutta Brabhamilla vuosikymmenellä, jota McLaren ja Williams näyttivät dominoivan. Nelsonin kolmas mestaruus Williamsilla vuonna 1987 tuli hyvin rikkonaisen kauden jälkeen, ja sen jälkeen F1-ura kääntyi jyrkkään laskuun. Vaatimattomat vuodet Lotuksella ja lopulta Benettonilla tahrasivat Piquet'n maineen, ja niiden vuoksi häntä voitaneen sanoa 80-luvun unohdetuimmaksi suuruudeksi.

Samanlaisia esimerkkejä löytyy loputtomasti; Jacques Villeneuve jonka ura kääntyi 1997 mestaruuden jälkeen jyrkkään laskuun, ja päättyi lopulta surkeisiin esityksiin Renaultin ja Sauberin ratissa. Juan-Pablo Montoya, jonka nousujohteinen F1-ura päättyi katastrofaaliseen kauteen McLarenilla kaudella 2006. Toisaalta Jean Alesia pidettiin huomattavan pitkän aikaa yhtenä lajin lahjakkaimmista kuljettajista, vaikka ranskalaiselle jäi pitkästä F1-urasta käteen vain yksi osakilpailuvoitto.

Formula Ykkösten maailma on julma, se ei valitse sankareitaan oikeudenmukaisin perustein ja sanonta "Olet niin hyvä kuin viimeinen kilpailusi" pätee myös suuremmassa mittakaavassa. Hyvällä tuurilla kuljettaja osuu menestyvään talliin oman suorituskykynsä huipulla, korjaa maineen ja kunnian ja jättää areenat mestarin viitta harteillaan. Huonoimmillaan menestys jää kokonaan vaatimattoman uran lopun varjoon.